Suomen musiikkikasvatusta on pidetty korkeassa arvossa jo pitkään. Viiden miljoonan asukkaan piskuisesta Suomesta on ponnistanut kansainvälisille areenoille suuri joukko musiikin huippuammattilaisia, jotka ovat pystyneet vastaamaan vallitsevaan korkeimpaan kansainväliseen osaamistasoon. Esimerkkejä löytyy lukuisia aina säveltäjistä, oopperalaulajista, instrumenttivirtuooseista kapellimestareihin, sekä pop-kulttuuria edustaviin yhtyeisiin ja artisteihin. Kotimaiset sinfoniaorkesterimme nauttivat kansainvälisestä arvostuksesta ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemia luetaan musiikkikorkeakoulujen kymmenen parhaan joukkoon koko maailmassa. Pienen maamme kansallisen musiikkikasvatusjärjestelmän yllä leijuu edelleen ulkomaille asti tuikkivaa tähtipölyä.
Mutta onko tilanne hallinnassa? Sibelius-Akatemian hakijatilastot kertovat korutonta kertomaa suomalaisten pärjäämisessä valintakokeissa ulkomaisille: hyväksyttyjen suomalaisten opiskelijoiden osuus orkesterisoittimissa on kaventunut jo yli kymmenen vuoden ajan. Musiikin opintoja tarjoavissa ammattikorkeakouluissa ei saada orkestereja kasaan johtuen orkesterisoittajien vähyydestä. Toisen asteen koulutusta tarjoavissa oppilaitoksissa orkesterisoitinten opiskelijoita on mitättömän vähän. Piirtämäni kuva alkaa hiljalleen hahmottumaan jäävuoren huipuksi.
Olen päässyt seuraamaan tilanteen kehittymistä aitiopaikalta työskennellessäni Puolustusvoimien varusmiessoittokunnassa vuosina 2007-2018. Lisäksi nykyinen työni Lahden konservatorion lehtorina on antanut lisänäkökulmaa suomalaisen orkesterisoitinkasvatuksen vallitsevan kokonaistilanteen hahmottamiselle.
Varusmiessoittokunta valitsee vuosittain noin sata asepalveluksen (mukaan lukien naisten vapaaehtoisen asepalveluksen) suorittajaa hyödyntäen heidän musiikkituotannoissa hyödynnettävissä olevaa osaamistaan. Varusmiessoittokunnan suosio asepalvelusiässä olevien muusikkojen, media-alan ja ääniteknologian osaajien keskuudessa on yhä vankka. Orkesterisoittajia hakee varusmiessoittokuntaan keskimääräisesti yhä vähemmän ja orkesterisoittajien yleinen osaamistaso on laskenut.
Ilmassa on heikkoja signaaleja, ja lisäksi myös konkreettisia tilastollisia todisteita siitä, että ehkäpä musiikinkasvatusjärjestelmämme tähtipöly on hiljalleen laskeutumassa. 1990-luku oli varmaankin monella tavalla musiikkikasvatuksen kulta-aikaa. Konservatoriot antoivat instrumentinopettajan tutkintoja. Erinäisten koulutuspoliittisten linjausten johdosta vuonna 1992 perustettiin ammattikorkeakoulujärjestelmä, jonka tavoitteena oli nostaa opistotasoinen ammatillinen koulutus korkeammalle tasolle. Musiikin koulutusjärjestelmässä toisen asteen oppilaitokset kuitenkin säilyivät ja kolmannen asteen ammattikorkeakoulutaso perustettiin olemassa olevan rinnalle. Viimeistään nyt voidaan sanoa, että Suomessa on yksinkertaisesti liian vähän oppilaita, jotta niitä riittäisi jokaiselle musiikin koulutusasteelle.
Olen itse opiskellut 2000-luvulla sekä toisen asteen konservatoriossa, ammattikorkeakoulussa, ja Sibelius-Akatemiassa. Voidaan siis sanoa, että olen käynyt läpi koko koulutuspolun, vaikka toisen asteen konservatorio-opinnot jäivätkin kesken. Tähän on nähtävissä yksi selkeä syy: toisen asteen muusikon koulutus ei pätevöitä mihinkään. Ammattikorkeakoulusta käteen saa instrumenttiopettajan pätevyyden ja ammatillisen opettajapätevyyden. Valinta opiskelijan vinkkelistä on helppo tehdä: on katsottava omaan tulevaisuuteen. Tässä ajattelumallissa se, kuka oppilaitoksessa omaa instrumenttia opettaa, on usein täysin toissijaista.
Väitän, että pitkän aikaa jatkunut orkesterisoitinten opiskelijoiden ja oppilaiden väheneminen musiikkioppilaitoksissa on vaikuttanut orkesteritoiminnan laatuun. Mikäli orkesteritoiminnassa soittajia ei ole tarpeeksi, on turvauduttava yhä useammin kompromisseihin, kuten orkesterien yhdistämiseen. Musiikin perusopetuksessa tämä tarkoittaa merkittäviä lisähaasteita: oppilaiden väliset osaamistasoerot orkesterien sisällä kasvavat, mikä johtaa helposti etenkin etevämpien soittajien turhautumiseen, sillä ohjelmiston vaativuustasoa joudutaan väistämättä laskemaan. Ongelmaan voitaisiin vaikuttaa sovittamalla opetusmateriaalia räätälöidysti, mutta tähän harvoin on tarjolla käytettävissä olevia resursseja.
Musiikkikasvatuksen ympärille on rakennettu varsin merkittävä ammatillinen infrastruktuuri, joka on keskeinen osa monen paikkakunnan omaa identiteettiä. Monissa musiikkioppilaitoksissa valtionosuuksiin oikeuttavasta tuntikiintiöstä on pidetty huolta, ja määrällisesti musiikkia harrastavien oppilaiden määrä on pystytty pitämään hyvällä tasolla. Pianoa ja muita suosittuja ei-orkesterisoittimia halutaan opiskelemaan, ja oppilaitoksissa musiikin valtionosuuksiin oikeuttavat tunnit on saatu lisäämällä suosittujen instrumenttien opetusta – oppilasmäärää on pystytty siis pitämään yllä kehittyvän orkesteritoiminnan mahdollistaman “terveen soitinjakauman” kustannuksella.
Esimerkiksi piano on helppo valita: se on kaikille tuttu, ja siitä saa nopeasti kauniita ääniä. Esimerkkeinä orkesterisoittimista kontrabasso ja tuuba ovat taas isoja ja tuntemattomampia, ja ne saavat usein vain vähän näkyvyyttä. Niillä voi soittaa vain yhden sävelen kerrallaan, ne eivät soi yksin harmonisesti kuten piano. Ne vaativat kuljetuksen, ja kipeimmin orkesterin. Jos orkesteria ei ole, kontrabasso tai tuuba ovat kuin puuttuvia palapelin paloja ilman kuvaa.
Tämä on eritoten ekologinen ongelma: Lasten soitinvalinta vaikuttaa suoraan musiikillisten ekosysteemien toimivuuteen; kun piano ja muut suositut soittimet valtaavat ekosysteemistä resursseja, ne syrjäyttävät hiljaa mutta varmasti orkesterisoittimet, ja lopulta tukahduttavat koko orkesterin toimintaedellytykset.
Kun katsoo miltei minkä tahansa taiteen perusopetusta tarjoavan musiikkioppilaitoksen opettajarakennetta, niin voi helposti tehdä johtopäätöksen suosituimmista instrumenteista. Esimerkiksi Turun konservatoriossa pianoa opettavia opettajia on peräti 23 ja Lahden konservatoriossa 12 (Turun konservatorio n.d. ja Lahden konservatorio, n.d.). Suhteutettuna opettajiston kokoon voidaan tehdä se johtopäätös, että orkesterisoitinten opetus on molemmissa esimerkkioppilaitoksissa lähes marginaalissa.
Sibelius-Akatemian tuoreimpien hakijatilastojen mukaan klassiseen pianoon on neljän peräkkäisen haun aikana hyväksytty 5,5-vuotiseen koulutukseen yhteensä 30 uutta opiskelijaa (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, 2025). Orkesterisoitinten kohdalla hyväksyttyjen yhteenlaskettu määrä on jousisoittimien (76), lyömäsoitinten ja harpun (11), sekä puhaltimien (29+22) osalta 138. Luvut eivät ole täysin vertailukelpoisia musiikin perusopetusta tarjoavien oppilaitosten opiskelijamäärien kanssa, sillä esimerkiksi kansanmusiikkilinja, kirkkomusiikkilinja ja jazzmusiikkilinja, joihin pianistit monesti tähtäävät, eivät sisälly yhteenvetooni. Jakaumasta voidaan kuitenkin tehdä monenlaisia johtopäätöksiä. Arvioni mukaan Sibelius-Akatemia on pyrkinyt vaalimaan tervettä soitinjakaumaa omien toimintojensa, kuten orkesteritoiminnan ylläpitämiseksi. Se on myös onnistunut siinä ulkomailta tulleiden opiskelijoiden turvin, sillä oppilaitoksella on hyvä kansainvälinen maine, ja koulutuksen taso on huippuluokkaa. Näkemäni tilaston mukaan Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan hyväksyttyjen suomalaisten määrä on viime vuosina vähentynyt merkittävästi.
Pianonsoittotaitoa eittämättä tarvitaan monessa yhteydessä, kuten peruskoulun opettajan tehtävissä, sivuaineena ja yleissivistävänä elementtinä. Opetettava soitinjakauma monissa oppilaitoksissa on kuitenkin kaventunut jo vaarallisesti: esimerkiksi yhä useammassa oppilaitoksessa yksi opettaja opettaa useampaa vaskisoitinta, usein myös vajailla tunneilla. Valtakunnallisella tasolla musiikin perusopetuksen oppilaitosten orkesteritoiminnassa on haasteita sekä jousiorkestereissa, että puhallinorkestereissa. Soittajien taitotaso laskee orkesterien ja soittajien vähentymisen mukana. Kyse ei ole orkesterisoittimien opettajien ammattitaidon puutteesta, vaan näkemykseni mukaan orkesterisoitinten suosio laskee mm. oppilaitosorkesterien ja orkesterimusiikin vähäisen näkyvyyden, sekä yleisen osaamistason heikentyessä.
Vallitsevaan tilanteeseen on ajauduttu monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta, mutta itse ongelma on mielestäni jo varsin jäsennetty. Se on soitinjakauman epäsuhta musiikin perusopetuksessa. Näkemykseni mukaan nyt ollaan matkalla kohti “piano- ja bändiakatemioiden” aikakautta. Orkesterisoitinten opetuksen tulevaisuuden näkökulmasta tämä on merkittävä ongelma. Mikäli orkesterisoitinten opetuksen säilyminen taiteen perusopetuksessa halutaan turvata, on soitinjakauman tervehdyttämiseksi ryhdyttävä välittömiin ja valtakunnallisiin toimenpiteisiin.
Ongelmaan olisi kohdistettava vaikutusta ulkoisin ohjauskeinoin, esimerkiksi erilaisten kannustimien avulla. Näitä keinoja voi valitettavasti käyttää vain musiikkioppilaitosten toimintaa ohjaava taho tai jokin sellainen taho, jolla olisi tahtoa ratkaista ongelmaa ja lisäksi käytettävissään varsin merkittävästi tuohta. Paljon voitaisiin kuitenkin tehdä myös oppilaitoksissa, mikäli yleistä ymmärrystä ja tahtoa korjata ongelmaa ylipäänsä löytyy.
Seppo Pohjoisaho
Trumpetinsoiton lehtori,
Fulbright-stipandiaatti 2016-1017,
Vuoden sotilasmuusikko 2018
Sepon kuva: Heli Pohjoisaho
Lähteet:
Turun konservatorio. (n.d.). Opettajat. Haettu osoitteesta https://turunkonservatorio.fi/opetus/opettajat/
Lahden konservatorio. (n.d.). Opettajaesittelyt. Haettu osoitteesta https://concis.fi/opettajaesittelyt/
Taideyliopiston Sibelius-Akatemia. (2025). Sibelius-Akatemian hakemustilasto 2022–2025. Taideyliopisto. https://www.uniarts.fi/app/uploads/2020/04/2e414d02-sibelius-akatemian-hakemustilasto-2025.pdf